Eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunta?

Nykyinen sosiaaliturvamme ei vastaa muuttunutta maailmaa. Pienet ikäpolvet elävät pätkätöiden maailmassa, jossa sosiaaliturva ei tule avuksi. Nuoremmat ovat valmiita kantamaan riskin omasta elämästään ja maksamaan myös veroja -kunhan kaikkein heikoimmista yhteiskunnasta pidetään huolta. Nykyisessä muuttuvassa maailmassa epäonni voi kohdata ketä vain. Siksi sosiaaliturvan pitää kantaa vaikeiden paikkojen yli. Nykyinen tarveharkintainen, byrokraattinen ja monimutkainen järjestelmä ei tätä tee. Kansalaispalkka on yksi vaihtoehto, jolla turvataan elämän kapeikot. Kansalaispalkka mahdollistaa myös mm. osa-aikaisen yrittäjyyden tai toiminnan kolmannella sektorilla. Järkeväähän olisi kannustaa ihmistä työttömyydenkin kohdatessa toimeliaisuuteen.

Pääministerin kehotuksista huolimatta lasten tekeminen nuorena on edelleen riskibisnestä. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen tasan kaikkien työnantajien kesken on ainoa tapa saada nuoriin naisiin mm. määräaikaisten työsuhteiden avulla kohdistuva syrjintä päättymään. Eikä kustannuksia kannata jakaa vanhempien työnantajien kesken, vaan kaikkien työnantajien kesken. Muuten syrjintä kohdistuu kohta nuoriin miehiinkin. Opiskeluaika voisi olla joillekin myös mahdollisuus tehdä nuorempana lapsia, jos elämän muut raamit sen sallivat. Opiskelijallekaan minimiäitiyspäivärahalla lasten hoitaminen ei kuitenkaan ole rationaalisesti järkevää. Jos lasten tekeminen on olevinaan jonkinlainen kansallinen projekti, pitää rakenteiden sitä projektia myös tukea.

Palvelurakenteeseen kohdistuu entistä enemmän paineita. Suurten, hyvin toimeen tulevien ikäluokkien vanheneminen näkyy nopeasti hoiva- ja vanhustenpalveluiden tarpeessa. Tulevien vanhusten vaatimukset elämyshoivakodeista ja virikematkoista poikkeavat varmasti nykyisestä palvelutasosta. Pienemmät ikäluokat kaipaavat räätälöityjä palveluja itselleen ja lapsilleen. Valitettavasti myös syrjäytyminen näyttäisi lisääntyvän.

Selvää on, että kaikkia ei voida miellyttää nykyisellä palvelurakenteella. On aika määritellä uudelleen yhteiskunnallisesti taattu minimitaso, joka turvaa heikoimpien aseman. Sen ylitse menevistä erikoisvaatimuksistaan jokainen maksaa itse.

Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus järjestää palvelut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita velvollisuutta tuottaa palvelut itse. Maksajan ja tuottajan roolit pitää erottaa toisistaan. Oikeus maksuttomiin tai tuettuihin palveluihin voidaan säilyttää vaikka ne tuotettaisiin yksityisesti. Itse tuottaminenhan voi tapahtua muuallakin kuin palveluyrityksissä. Se voi olla vaikkapa sosiaalista partneriutta eli kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin yhteistyötä. Mm. palvelusetelit, elinkaarivastuuajattelu, verkostoituminen ja palvelyrittäjyyden vahvistaminen ovat keinoja, joita pitää tarkastella ennakkoluulottomasti ja tapauskohtaisesti.

Lue kolumni >>