Ovatko kunnat yrityksiä?

(Julkaistu Ilkka-lehdessä toukokuussa 2007)

Julkinen sektori ottaa uusia toimintamalleja yritysmaailmasta. Ilmiölle on hieno nimikin: New Public Management (NPM). Se on 1970- ja 1980-luvuilla syntynyt julkisen sektorin johtamisoppi, jolla OECD-maissa alettiin uudistaa julkista hallintoa, sen rakenteita ja toimintaa, ottamalla mallia liikkeenjohtamisesta. Ajattelutavan mukaan talouskasvua ei voi yhdistää suureen julkiseen sektoriin.

Kyse on markkinamekanismin hyödyntämisestä julkisen sektorin johtamisessa ja organisoinnissa. Suomessakin 1990-luvulla toteutettiin erilaisia reformeja, jotka tähtäsivät julkisen sektorin tuotannon tehostamiseen. Tutkija Leena Eräsaari on kuvannut vuosikymmentä ”yhtiöittämisen vuosikymmeneksi”.

Eräsaari on tehnyt NPM:stä melkeinpä syyllisen kaikkiin nykyisen yhteiskunnan ongelmiin. Hän on mm. julkaissut tutkimuksia ja artikkeleita aiheesta, kuten "New Public Management on kaikkien vääryyksien isä". Sen voi lukea hänen nettisivuiltaan.

En usko ihan niin yksinkertaiseen selitykseen maailmasta. Ei ole olemassa yhtä ainoata syytä tai syyllistä, josta kaikki nykyisen yhteiskunnan ongelmat johtuvat. Ei ole yhtä poliittista tai taloudellista ideologiaa, joka olisi syypää väitettyyn työelämän huonontumiseen tai työssä jaksamisen ongelmiin.

Samoin minua vaivaa syyllisten etsinnässä se, että ikään kuin jossain takanamme olisi se aika, jolloin kaikille oli työssä kivaa, elämä mukavaa ja iloista. Ennen kuin paha maailma muuttui. Ongelmia oli ennenkin, ne saavat vain ajan kanssa erilaisia muotoja.

Pidän hyvänä asiana julkisen sektorin avautumista, kumppanuusmalleja, yksityisen palvelutuotannon kehittämistä. En ole ikinä uskonut, että julkinen osaisi lähtökohtaisesti tehdä kaiken yksityistä paremmin. Pidän myös hyvänä New Public Managementin ajattelutapaan liittyvää asiakaskeskeisyyttä, ja siihen pyrkimistä.

NPM:n kritiikissä on kuitenkin puolet totta. Totuus on, etteivät yksityisen sektorin toimintamallit toimi kaikessa julkisessa palveluntuotannossa sellaisenaan. Esimerkiksi järjestöt ovat aivan pulassa tämän nykyisen kilpailuttamismallin kanssa. Järjestöt lähtökohtaisesti ovat vapaaehtoisvoimin toimivia puljuja, joiden yhtäkkiä oletetaan olevan kilpailujuridiikan ammattilaisia.

Järjestösektorilta kuuluu jo sellaista puhetta, että luovutaan suosiolla siitä palveluntuotannosta, jonka takia pitää olla kilpailuttamisessa mukana. Sen verran raskaasti pienet järjestöt, kuten mielenterveysjärjestöt tai vaikkapa päihdejärjestöt tilanteen kokevat. Onko tämä nyt sitten tarkoituksenmukaista?

Kilpailuttamiseen liittyy usein harhainen ajattelutapa siitä, että kilpailutus vapauttaisi julkisen tahon vastuusta palvelun suhteen. Tämä on kuitenkin suurin harha, mitä voi olla. Vastuu ei pääty, vaikka palvelu tuotetaan jossakin muualla. Näin kävi esimerkiksi Helsingissä, kun kuljetuspalvelut kilpailutettiin. Laadittiin toimiva järjestelmäsuunnitelma, joka toimi paperilla. Todellisuudessa se ei kuitenkaan toiminut. Inhimilliset tekijät tulivat kuvaan mukaan. Palveluntuotanto ja sen asiakkaat ovat usein inhimillisiä.

Vastuu palvelun sujuvuudesta ja laadusta on aina kunnalla. Kilpailua ei myöskään tarvitse ratkaista pelkästään hinnan perusteella. Edullisinta tarjoajaa ei tarvitse valita, jos kilpailun kriteerejä tehtäessä on mukaan otettu laatutekijät, joista tarjoajat ovat tietoisia. Tarjouspyynnön laatiminen onkin se kaikkein vaikein osuus kilpailuttamisessa.