Kenen palvelut?

(Julkaistu Ilkka-lehdessä helmikuussa 2004)

Joillekin yksityinen palvelutuotanto on uhkakuva, jonka mukana heitämme hankeen pohjoismaisen mallin tasa-arvoperiaatteet ja heikoimmista huolehtimisen.

Näen kuitenkin pari kehityssuuntaa, jotka pakottavat miettimään uusia tapoja järjestää julkiset palvelut. Suurten, hyvin toimeen tulevien ikäluokkien vanheneminen tapahtuu pikemmin kuin uskommekaan, mikä näkyy nopeasti hoiva- ja vanhustenpalveluiden tarpeessa. Tulevien vanhusten vaatimukset elämyshoivakodeista ja virikematkoista poikkeavat varmasti nykyisestä palvelutasosta. Samaan aikaan yksilöllisyyteen kasvatetut pienemmät ikäluokat kaipaavat mitä erilaisempia, räätälöityjä palveluja itselleen ja lapsilleen. Valitettavasti myös syrjäytyminen näyttäisi lisääntyvän, joten huono-osaisimpia on entistä enemmän.

Nyt jo on päädytty kiistelemään siitä, kuka nykyisenkaltaisia palveluja eniten tarvitsee tulevaisuudessa. Sisäasianministeriön kuntaosaston ylijohtaja Cay Sevónin mielestä on keskityttävä tarjoamaan palveluita pelkästään vanhuksille. Haluavatko suuret ikäluokat todellakin ulosmitata mennessään kaiken mahdollisen hyvinvointiyhteiskunnastamme? Pian eläköityvät varakkaat vanhuksemme tuskin ovat kaikkein eniten apua tarvitsevia vähäosaisempia.

Selvää on, että kaikkia ei voida miellyttää nykyisellä palvelurakenteella. On aika määritellä uudelleen yhteiskunnallisesti taattu minimitaso, joka turvaa heikoimpien aseman. Sen ylitse menevistä erikoisvaatimuksistaan jokainen maksaa itse.

Kunnilla on lakisääteinen velvollisuus järjestää palvelut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita velvollisuutta tuottaa palvelut itse. Maksajan ja tuottajan roolit pitäisi erottaa toisistaan. Oikeus maksuttomiin tai tuettuihin palveluihin voidaan säilyttää vaikka ne tuotettaisiin yksityisesti. Itse tuottaminenhan voi tapahtua muuallakin kuin palveluyrityksissä. Se voi olla vaikkapa sosiaalista partneriutta eli kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin yhteistyötä. Mm. palvelusetelit, elinkaarivastuuajattelu, verkostoituminen ja palvelyrittäjyyden vahvistaminen ovat keinoja, joita pitää tarkastella ennakkoluulottomasti ja tapauskohtaisesti.

Aivan avainkysymys on laatu ja sen valvonta. Metsään mennään, jos kilpailuttamisen tai ulkoistamisen perusteina ovat yksin tuotannon tehokkuus ajassa ja rahassa. Tarkka laatukriteerien määrittely ja laadunvalvonta kuuluvat maksajan velvollisuuksiin. Vanhuksen kanssa vietetty kahvihetki voi olla kullan arvoinen, vaikka se ei perinteisissä tehokkuustilastoissa näykään.

Laadun kannalta toinen sudenkuoppa on monopolioikeuksien siirtäminen julkiselta yhdelle yksityiselle tuottajalle. Pienissä kunnissa ongelma syntyy, jos yksityisiä tuottajia on liian vähän, eikä kilpailua ole. Kunnallinen monopoli on kuitenkin aina parempi kuin yksityinen.

Päivän iskusana näyttää olevan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kriisi. Mitään kriisiä ei ole eikä tule, jos ennakkoluulottomasti suostumme keskustelemaan palvelurakenteestamme. Ja uudistamaan sitä ilman, että kaivaudumme välittömästi perinteisiin ideologisiin puolustuspoteroihimme.