Talous: keino vai tavoite?

(Kolumni julkaistu Ilkka-lehdessä toukokuussa 2003)

Helposti näyttää siltä, kuin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta olisi jonkinlainen suuri suunnitelma, harkiten toteutettu malli. Sitä se ei tietenkään tietenkään ole, vaan se on sarja poliittisia tekoja. Rakennuspalikoina ovat olleet eri ihmisten visiot, mutta myös joukko poliittisia kompromisseja ja epäonnistumisiakin. Valtioneuvoston kellarissa ei olekaan pientä harmaatukkaista naista kirjoittamassa hyvinvointivaltion käsikirjoitusta, jota me sitten määrätietoisesti tietämättämme toteutamme.

Hyvinvoinnin taustalla on joukko tavoitteita, joiden saavuttamiseen on olemassa valikoima keinoja. Paljaimmillaan voisi kai sanoa, että ihmisen tavoite on olla onnellinen. Jokainen määrittelee oman onnellisuutensa, mutta yleensä kysyttäessä mainitaan sellaisia asioita kuten läheiset, perhe, koti, vapaa-aika, mielekäs työ ja hyvä sää. Hyvä sää on yllättävän merkityksellinen asia ihmisen elämässä.

Yhdeksi keinoksi onnellisuuden saavuttamiseksi olemme valinneet taloudellisen kasvun. Ekonomistit ovat saaneet meidät uskomaan kasvun välttämättömyyteen. Uskomme siihen niin voimakkaasti, että itse tavoite, onnellisuus, on hämärtynyt. Otamme annettuna talouskasvun kiistattoman merkityksen, koska "se nyt on vaan niin". Todellisuudessa sekin on valinta, yhtä poliittinen kuin mikä muu tahansa. Tällä hetkellä kaikkea mitä teemme, pitää katsoa talouden ja tekniikan kehittymisen näkökulmasta. Keinosta on tullut itse tavoite.

Kiitos valitun näkökulman, Suomi on nyt yksi maailman kilpailukykyisimmistä maista. Epätoivoisesti yritämme itsekin koko ajan selvittää, mikä on menestyksemme salaisuus. Joka vuosi odotamme henkeämme pidätellen uusia kilpailukykyraportteja ja pelkäämme kuollaksemme putoavamme listalla alaspäin. Koska olemme jäykkänä pelosta, emme kykene innovoimaan uutta, vaan takerrumme vanhoihin keinoihin ja vanhaan näkökulmaan. Minusta meidän pitäisi nimenomaan kyetä nostamaan katseemme nykyhorisontista piirun verran ylemmäksi. Nopeasti kehittyvässä maailmassa on selvää, että vanhat kilpailuvaltit eivät pure toiseen kertaan. Mitä jos kääntäisimmekin näkökulman kokonaan?

Voisiko seuraavan aikakauden suuri suomalainen innovaatio olla uusi yhteiskuntamalli: paluu alkuperäisen tavoitteemme eli ihmisen onnellisuuden juurille. Mitä jos hylkäisimme rohkeasti vanhat keinot, kuten talouden kasvun ja rakentaisimme onnen eväitä aivan uusin keinoin? Heti sanottuani tämän kuulen jo mielessäni tuhinan aamukahvipöydissä: "tuollaista haihattelua". Mielestäni keinot voi kuitenkin valita myös toisin, jos vain uskaltaa nostaa katseen nykyhorisontin yläpuolelle.

Tehtävä on vaikea. Kasvuajattelu on niin kovin syvään juurtunutta. Kuitenkin näyttää siltä, että muutos tulee tapahtumaan kuin itsestään. Tulevat sukupolvet ovat valmiita vaihtamaan kulutuksessaan tavaran vapaa-aikaan. Ja vieläpä sellaiseen vapaa-aikaan, jota ei voi kokonaan tuotteistaa ja markkinoida: pieniin hetkiin perheen kanssa, puhtaaseen luontoon, kanssaihmisten auttamiseen esimerkiksi kehitysyhteistyön muodossa. Markkinamiehet ovatkin aivan kauhuissaan tästä kehityssuunnasta. Siksi koko ajan yritetään rakentaa vapaa-ajasta tuotteita: luonnon kohtaamista elämysmatkailuksi, perheen yhteistä tekemistä laatuajaksi teemapuistoissa, ravintoloita, elokuvia, kahviloita. Aika hyvin tässä onkin onnistuttu. Mutta koko ajan yhä enemmän arvoa saa ihan yksinkertainen yhdessä vietetty aika, jota raamittamaan ei tarvita muuta kuin ihmiset itse. Näin saattaa murtua talouden kasvuvaatimus ihan omaan mahdottomuuteensa.